Onhan noita, sankariantropologeja. Paljon enemmän on kuitenkin niitä vihkiytyneitä tutkijoita, jotka yrityksistään huolimatta eivät pääse tieteen historiaan. Yksi heistä, itävaltalainen kaksikymmentäkolmevuotias Marcel Appenzzell matkusti vuonna 1932 Sumatralle tutkimaan harvinaisen kubuheimon elämää. Tämä Malinowskin koulukunnan kasvatti halusi päästä osallistumaan heimon elämään voidakseen samaistua siihen mahdollisimman hyvin. 

Heimo asui kaikkein hankakulkuisimmassa kolkassa Sumatraa, mutta vaikeuksista huolimatta Appenzell tahtoi löytää kubuheimonsa. Hänen oppaansa luovutti ja palasi rannikolle sekä hälytti etsintäpartiot Appenzzellin perään. Appenzzell löydettiin vasta viiden vuoden kuluttua kuudensadan kilometrin päässä paikasta josta hän oli lähtenyt. Appenzzell oli nälkiintynyt ja sairas, mutta toipui kotimatkalla.

Marcel Mauss kutsui hänet pitämään esitelmää Pariisiin etnologian instituuttiin. Appenzzell ei suostunut paljastamaan mitään ajastaan Sumatralla, mutta valmisteli kuumeisesti luentoansa. Kuta lähemmäs määräpäivä tuli, sitä masentuneemmaksi nuori etnologi kävi. Muutama päivä ennen luentoa Appenzzell poltti kaikki muistiinpanonsa, pakkasi tavaransa ja kirjoitti äidilleen palaavansa Sumatralle sanoen ettei voinut paljastaa mitään orang-kubuja koskevaa.

Muutamat etnologian laitoksen opiskelijat onnistuivat säästyneiden dokumenttien avulla rekonstruoimaan Appenzzellin tutkimusmatkan. Useiden päivien vaelluksen jälkeen hän oli onnistunut löytämään kubukylän. Appenzell teki tuttavuutta heimon kanssa, mutta kukaan ei noteerannut häntä millään tavalla eikä hänen onnistunut luoda mitään kontaktia asukkaisiin. Appenzell pystyi kuitenkin havainnoimaan heimon tapoja, esineitä ja kieltä ja teki näistä muistiinpanoja.

Muutaman päivän jälkeen eräänä aamuna  Appenzellin herätttyä heimo oli yllättäen kadonnut tavaroineen kaikkineen. Kahden kuukauden kuluttua Appenzell löysi heidät uudestaan nopeasti kyhätystä kylästä. Hän yritti taas päästä yhteyteen heimon kanssa mutta ilman mitään vastakaikua. Seuraavana aamuna kylä oli taas hylätty.

Appenzell seurasi viiden vuoden ajan kubujen vaelluskäyttäytymistä ja koitti löytää syytä noihin täysin ennustamattomiin lähtöihin, jotka eivät näyttäneet liittyvän esimerkiksi elinkeinoihin tai riitteihin.

Julma totuus kävi viimein ilmi kirjeestä jonka Appenzellin äiti sai viisi kuukautta hänen lähtemisensä jälkeen: 

"— Hurmiollisen matkani päätteeksi olin löytänyt omat villini enkä halunnut muuta kuin olla yksi heistä,  jakaa heidän päivänsä, heidän vaivansa ja riittinsä! Mutta valitettavasti he eivät halunneet minua, he eivät olleet laisinkaan valmiita opettamaan minulle tapojaan ja uskomuksiaan! Heillä ei ollut mitään käyttöä lahjoille, joita laskin heidän eteensä, tai avulle, jota kuvittelin voivani tarjota! Minun takiani he hylkäsivät kylänsä ja valitsivat joka kerta entistä vihamielisempiä seutuja, vain ja yksinomaan minun lannistamisekseni — Luulen tietäväni ruumiillisesta kärsimyksestä varsin paljon. Mutta tämä on pahinta, tämä että tuntee sielunsa kuolevan…"

Marcel Appenzzell on yksi Georges Perecin käsittämättömän upean romaanin Elämä käyttöohje sadoista henkilöhahmoista (pahoittelen tiivistelmäni tekemää vahinkoa kielelle ja tarinalle). Ja silti todempi kuin moni historiallinen sankariantropologi. Siinä on toteutuneena kaikkien ihmistutkijoiden pahimmat pelot: että tutkimuskohde ei hyväksykään tutkijaa tai että tutkija onnistuu tuhoamaan tutkimuskohteensa. Appenzzellin hahmo panee myös miettimään millä motiiveilla ja oikeutuksilla jotkut ihmiset tunkeutuvat toisten elämään. /ts

Mainokset