Jouluisen lahjapaperin rapistelun yhteydessä lienee soveliasta katsastaa, mitä eri kirjoittajat ovat todenneet roskan kulttuurisista merkityksistä. Aloitetaan kirjailija Don DeLillosta, joka romaanissaan Alamaailma (1999, Gummerus) kuvaa jätteenkäsittelymies Briania ihastelemassa New Yorkin Frehs Killsin täyttömäkeä:

Kolmetuhatta eekkeriä kasattua, muotoiltua ja tasoitettua jätettä, jonka aktiiviselle pinnalle puskutraktorit työnsivät jäteaaltoja. Näkymää katsoessaan Brian tunsi saavansa uutta voimaa. Proomuja purettiin, lakaisuveneet metsästivät karanneita roskia lahdelmista. Hän näki huoltojoukon työskentelelevän viemäriputkien luona ylhäällä penkereillä, joiden tarkoitus oli ohjailla sadeveden virtausta. Alhaalla rakennelman juurella oli naamarikasvoisia ja butyleenipukuisia ihmisiä, jotka tutkivat myrkyllisten aineiden säilytykseen tarkoitettua eristemateriaalia. Se oli tieteistarinaa ja esihistoriaa, jätettä tuli vuorokauden ympäri, työntekijöitä oli satoja, metallitelaiset kulkuneuvot tiivistivät jätettä, kauhaporat kaivoivat purkautumisaukkoja metaanikaasulle, lokit syöksähtelivät ja kirkuivat, pitkäkärsäiset kuorma-autot imivät sisäänsä irtoroskaa — Täyttömäki osoitti hänelle kertaheitolla, mihin jätevirta päättyi, missä kaikki halut ja kaipaukset, kaikki vettyneet mielenmuutokset, kaikki hartaasti haluttu ja sitten hylätty valui ulos. Hän oli nähnyt sata kaatopaikkaa muttei yhtään näin valtavaa. Kyllä, se oli vaikuttava ja ahdistava. (s. 203)

Mutta miten roskasta tulee roskaa? Suomen kansatieteilijöiden yhdistys Ethnos ry valitsi vuoden 2005 graduksi Raija Mannisen tutkimuksen "Roska on luksusta! Etnologinen tutkimus roskan
kulttuurisista merkityksistä.", jossa selvitetään esineen transformaatiota roskaksi ja roskasta takaisin esineeksi. Manninen kirjoittaa:

Koska roskat on vaarallisen  tai paljastavan luonteensa takia piilotettava, niistä ei puhuta, niitä ei pidetä käsillä eikä nähtävillä. Koska roskia pidetään annettuina eikä itse tuotettuina, on niiden sisään kirjoitettu huonompi, iljettävä toiseus. Tätä hyödynnetään kierrätetyissä tuotteissa, joissa hyödynnetään esineen korkeaa  ja roskan matalaa statusta. Roskalta pelastettu esine on jalompi uusi esine kuin alkuperäinen ennen roskiin joutumista.

Kun olemme heittäneet huolella paketoidun roskapussin jäteastiaan, roskamme muuttuvat jäteyhtiön omaisuudeksi. Roska alkaa erkaantua meistä  ja siitä tulee osa laitostunutta yhteiskuntaa, siitä tulee kauppatavaraa. (Ethnos-tiedote 4/2006)

Roskaa ei välttämättä tarvitsisi piilottaa: DeLillon romaanissa roska-antropologi Jesse Detwiler kehottaa jätemiehiä tekemään roskasta nähtävyyden:

Tavallinen kotitalousjäte pitäisi sijoittaa kaupunkeihin, joissa sitä
tuotetaan. Pankaa jäte näkyville. Antakaa ihmisten nähdä se ja
kunnioittaa sitä. Älkää piilottako jätteenkäsittelylaitoksianne. Tehkää
jätteen arkkitehtuuria. Suunnitelkaa suurenmoisia
jätteenkierrätyslaitoksia, kehottakaa ihmisiä keräämään roskansa ja
tuomaan ne itse kuljetushihnoille ja prässeihin. Oppikaa tuntemaan
roskanne. Ja kuumasta kamasta, kemiallisesta jätteestä ja ydinjätteestä
tulee nostalgian etäinen maisema. Bussimatkoja ja postikortteja, minä
takaan sen.
(s.316)

Jesse Detwilerin esikuvana on ilmeisesti A.J. Weberman, amerikkalainen garbologi ja dylanologi. Lisätietoa: Garbology.com. Tiedepiireissä on tunnetumpi roskatutkija on William Rathje Tucson Garbage Projecteineen, jossa tutkittiin Tucsonin kaupungin asukkaiden roskalaatikoiden sisältöjä.

Heittääkö roskiin siekailematta vai kierrättääkö? Tällä spekuloi arkeologi Jussi-Pekka Taavitsainen Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 5/2005 julkaistussa artikkelissa Roska ei valehtele: nuoret ajat ja arkeologia (PDF).

Olisiko meidänkin suunniteltava roskapussiemme sisältö
muistelmakirjoittajan tavoin jälkipolvia silmällä pitäen? Meidän
pitäisi ajatella  jäteasioita eri tavalla kuin aiemmin ja aiempaa
monipuolisemmin. Jos haluamme säilyttää yksityisyytemme, niin ehkä
meidän olisi syytä tehostaa kierrätystä. Mutta ainakin arkeologin on
muistettava ammattisolidaarisuus – miksi vaikeuttaa tulevaisuuden
arkeologien työtä? Ajatelkaamme kerrankin roskaa.

Mikäli jätepolitiikan tavoitteissa onnistutaan, kaatopaikat ovat jo uhanalaisia. Toivottavasti ainakin. Vielä ei siltä vaikuta, mutta  Suomen ympäristökeskuksen tutkija Jari Lyytimäki nostaa esille jo suojelunäkökulman:

Ehkäpä olisikin jo syytä keskustella joidenkin erityisen edustavien kaatopaikkojen säilyttämisestä ja lakisääteisestä rauhoittamisesta kulttuurimuistomerkkeinä? Kaatopaikoissa kulttuurin muistumat ja kerrostumat säilyvät paljon pidempään kuin tietoverkoissa, kirjoissa tai rakennuksissa. (Hiidenkivi 4/2006: Kaatopaikat ovat kulttuurin muistomerkkejä.)

Rauhaisaa joulua! Google Trendsin mukaan juuri näinä päivinä joulupukki on maailmanlaajuisesti melkein suositumpi kuin jeesus. /ts

Mainokset