Lanka palaa keskiviikko, Jou 27 2006 

Agricolan Uudet historia-aiheiset mediat -sivulta voi kivasti plokata muun muassa mitä graduja yliopistoissa nykyjään tuotetaan. Nyt pisti silmään Tampereen yliopistolta historian gradu Antti Suoniolta Punk massakulttuurin airueena? Sex Pistols ja punk-rock suomalaisten arvojen peilinä tammikuussa 1978 (PDF):


Tutkin pro gradu ­tutkielmassani, miten Sex Pistolsiin ja
punk-kulttuuriin suhtauduttiin Suomessa tammikuussa 1978. Kyse on siis
nuorisokulttuurin ja valtakulttuurin yhteentörmäyksen tarkastelusta.
Tämä sukupolvien välinen välinen konflikti nousi huomiotaherättävälle
tasolle, kun Suomessa piti tuolloin esiintyä Sex Pistols -niminen
pahamaineinen punk-rockia soittava yhtye. Yhtyeen maahantulo
kiellettiin ja tapauksesta nousi kohu —

(tiivistelmä)

Minäkin olen punkin lapsi. Tai ainakin muistan punkkarit, seinäkirjoitukset ja huhut imppareista. Musiikista ei ole selviä mielikuvia, mutta jo nimi Sex Pistols kyllä kuulosti vaaralliselta. Erityisen tehokkaasti on jäänyt mieleen teksti "Lanka palaa… Punk" (spreijattuna se näytti vielä rajummalta) eräällä sillalla.

Siitä ei ole montaa vuotta kun opin, että Lanka palaa on loistava kappale Pelle Miljoona & 1980:n levyltä Vallankumous kulttuuriin (Lanka palaa Tumppi Varosen esittämä, Youtube). Kyseessä on kuitenkin Esko Elstelän kääntämä lainakappale, yllättävästi alkuperäinen on Let the sunshine in (YT:ssä tämäkin) hippimusikaalista Hair! /ts

Roska/kulttuuri lauantai, Jou 23 2006 

Jouluisen lahjapaperin rapistelun yhteydessä lienee soveliasta katsastaa, mitä eri kirjoittajat ovat todenneet roskan kulttuurisista merkityksistä. Aloitetaan kirjailija Don DeLillosta, joka romaanissaan Alamaailma (1999, Gummerus) kuvaa jätteenkäsittelymies Briania ihastelemassa New Yorkin Frehs Killsin täyttömäkeä:

Kolmetuhatta eekkeriä kasattua, muotoiltua ja tasoitettua jätettä, jonka aktiiviselle pinnalle puskutraktorit työnsivät jäteaaltoja. Näkymää katsoessaan Brian tunsi saavansa uutta voimaa. Proomuja purettiin, lakaisuveneet metsästivät karanneita roskia lahdelmista. Hän näki huoltojoukon työskentelelevän viemäriputkien luona ylhäällä penkereillä, joiden tarkoitus oli ohjailla sadeveden virtausta. Alhaalla rakennelman juurella oli naamarikasvoisia ja butyleenipukuisia ihmisiä, jotka tutkivat myrkyllisten aineiden säilytykseen tarkoitettua eristemateriaalia. Se oli tieteistarinaa ja esihistoriaa, jätettä tuli vuorokauden ympäri, työntekijöitä oli satoja, metallitelaiset kulkuneuvot tiivistivät jätettä, kauhaporat kaivoivat purkautumisaukkoja metaanikaasulle, lokit syöksähtelivät ja kirkuivat, pitkäkärsäiset kuorma-autot imivät sisäänsä irtoroskaa — Täyttömäki osoitti hänelle kertaheitolla, mihin jätevirta päättyi, missä kaikki halut ja kaipaukset, kaikki vettyneet mielenmuutokset, kaikki hartaasti haluttu ja sitten hylätty valui ulos. Hän oli nähnyt sata kaatopaikkaa muttei yhtään näin valtavaa. Kyllä, se oli vaikuttava ja ahdistava. (s. 203)

Mutta miten roskasta tulee roskaa? Suomen kansatieteilijöiden yhdistys Ethnos ry valitsi vuoden 2005 graduksi Raija Mannisen tutkimuksen "Roska on luksusta! Etnologinen tutkimus roskan
kulttuurisista merkityksistä.", jossa selvitetään esineen transformaatiota roskaksi ja roskasta takaisin esineeksi. Manninen kirjoittaa:

Koska roskat on vaarallisen  tai paljastavan luonteensa takia piilotettava, niistä ei puhuta, niitä ei pidetä käsillä eikä nähtävillä. Koska roskia pidetään annettuina eikä itse tuotettuina, on niiden sisään kirjoitettu huonompi, iljettävä toiseus. Tätä hyödynnetään kierrätetyissä tuotteissa, joissa hyödynnetään esineen korkeaa  ja roskan matalaa statusta. Roskalta pelastettu esine on jalompi uusi esine kuin alkuperäinen ennen roskiin joutumista.

Kun olemme heittäneet huolella paketoidun roskapussin jäteastiaan, roskamme muuttuvat jäteyhtiön omaisuudeksi. Roska alkaa erkaantua meistä  ja siitä tulee osa laitostunutta yhteiskuntaa, siitä tulee kauppatavaraa. (Ethnos-tiedote 4/2006)

Roskaa ei välttämättä tarvitsisi piilottaa: DeLillon romaanissa roska-antropologi Jesse Detwiler kehottaa jätemiehiä tekemään roskasta nähtävyyden:

Tavallinen kotitalousjäte pitäisi sijoittaa kaupunkeihin, joissa sitä
tuotetaan. Pankaa jäte näkyville. Antakaa ihmisten nähdä se ja
kunnioittaa sitä. Älkää piilottako jätteenkäsittelylaitoksianne. Tehkää
jätteen arkkitehtuuria. Suunnitelkaa suurenmoisia
jätteenkierrätyslaitoksia, kehottakaa ihmisiä keräämään roskansa ja
tuomaan ne itse kuljetushihnoille ja prässeihin. Oppikaa tuntemaan
roskanne. Ja kuumasta kamasta, kemiallisesta jätteestä ja ydinjätteestä
tulee nostalgian etäinen maisema. Bussimatkoja ja postikortteja, minä
takaan sen.
(s.316)

Jesse Detwilerin esikuvana on ilmeisesti A.J. Weberman, amerikkalainen garbologi ja dylanologi. Lisätietoa: Garbology.com. Tiedepiireissä on tunnetumpi roskatutkija on William Rathje Tucson Garbage Projecteineen, jossa tutkittiin Tucsonin kaupungin asukkaiden roskalaatikoiden sisältöjä.

Heittääkö roskiin siekailematta vai kierrättääkö? Tällä spekuloi arkeologi Jussi-Pekka Taavitsainen Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 5/2005 julkaistussa artikkelissa Roska ei valehtele: nuoret ajat ja arkeologia (PDF).

Olisiko meidänkin suunniteltava roskapussiemme sisältö
muistelmakirjoittajan tavoin jälkipolvia silmällä pitäen? Meidän
pitäisi ajatella  jäteasioita eri tavalla kuin aiemmin ja aiempaa
monipuolisemmin. Jos haluamme säilyttää yksityisyytemme, niin ehkä
meidän olisi syytä tehostaa kierrätystä. Mutta ainakin arkeologin on
muistettava ammattisolidaarisuus – miksi vaikeuttaa tulevaisuuden
arkeologien työtä? Ajatelkaamme kerrankin roskaa.

Mikäli jätepolitiikan tavoitteissa onnistutaan, kaatopaikat ovat jo uhanalaisia. Toivottavasti ainakin. Vielä ei siltä vaikuta, mutta  Suomen ympäristökeskuksen tutkija Jari Lyytimäki nostaa esille jo suojelunäkökulman:

Ehkäpä olisikin jo syytä keskustella joidenkin erityisen edustavien kaatopaikkojen säilyttämisestä ja lakisääteisestä rauhoittamisesta kulttuurimuistomerkkeinä? Kaatopaikoissa kulttuurin muistumat ja kerrostumat säilyvät paljon pidempään kuin tietoverkoissa, kirjoissa tai rakennuksissa. (Hiidenkivi 4/2006: Kaatopaikat ovat kulttuurin muistomerkkejä.)

Rauhaisaa joulua! Google Trendsin mukaan juuri näinä päivinä joulupukki on maailmanlaajuisesti melkein suositumpi kuin jeesus. /ts

Eilisen innovaatiot ympärillämme torstai, Jou 21 2006 

Heikot signaalit -blogissa kirjoitettiin taannoin "tulevaisuusikkunasta", eli näytöistä, joissa pyörii slideshowna visuaalisia heikkoja signaaleja esim. yrityksen kahvitilassa. Populaari-blogi nimittää itseään tulevaisuusikkuna-skenaarioon viitaten menneisyystoimittajaksi. Inspiroivia ajatuksia.

Vaikka historiantutkimuksessa katse on menneessä ajassa, voi näkökulmana olla myös innovaatiot ja niiden liikkuminen. Kiinnostavaa on myös poimia ympäriltään myös esineitä, jotka ovat edelleen käytössä vaikka selvästi ovat jo eilisen innovaatioita joille olisi kenties parempiakin korvikkeita. Esimerkiksi alla oleva kalenteri:

Kalenteri

Ihan sairaan kätevä! Siinä on koko konttorin väki ja näkyvillä on neljännesvuosi. Värisymbolein on erotettu, onko henkilö virkamatkalla, lomalla, sairaana vai virkavapaalla. Kalenteri kertoo paljon ja näyttääkin omalla tavallaan… hienolta. Kaikki tietysti ymmärtävät mitä rajoitteita tuollaisen kalenterin käytössä on, mutta silti siinä on pitäydytty eikä vaihdettu esimerkiksi Outlookin sähköiseen kalenteriin. Kysymys kuuluukin, missä määrin se kertoo työvälineistä ja missä määrin niiden käyttäjien yhteisestä kulttuurista. /ts

Missä kuljimme kerran torstai, Jou 7 2006 

Kjell Westö on odotetusti tämän vuoden Finlandia-palkinnon saaja teoksellaan Missä kuljimme kerran. Uusi kirja ei ole vielä kulkenut käsiini, mutta odotukset ovat kovia Westön edellisten paksujen romaanien johdosta. Westön tyylilaji, jossa seurataan pitkän jakson ajan samaa tai samoja henkilöitä viehättää ainakin allekirjoittanutta kansatieteilijää. Leijat Helsingin yllä -elokuvastakin täytyy tässä sanoa sen verran, että ainakin musiikki siinä toimii kiitettävästi ajankuvana. Westön edustamaan genreen – jonka onnistunut toteuttaminen elokuvallisin keinoin on hankalaa – voi lukea ainakin Täällä pohjantähden alla -trilogian ja sarjakuvien puolelta Mämmilän.

Toinen iloinen uutinen kirjallisuuden saralta onkin Mämmilän paluu Suomen Kuvalehden sivuille. Olen jo pitkään odottanut törmääväni akateemisiin tutkimuksiin Mämmilästä? Helkasta olen kuitenkin löytänyt ainoastaan yhden tutkielman Mämmilän hahmojen käyttämän kielen analyysistä. Kenties joku kansatieteilijä vielä tulevaisuudessa ottaa albumit työn alle.

Tietyt tahot väittävät Mauri Kunnaksen Koiramäki-albumin antavan riittävät tiedot kansatieteen approbaturia varten. Itse väitän Mämmilän lukemisen helpottavan ainakin yhteiskuntahistorian eräiden Suomeen liittyvien opiskeltavien kokonaisuuksien omaksumista.

MT

50-luvun kerrostalot ja nostalgia tiistai, Jou 5 2006 

Nostalgia on kaksijakoinen ilmiö; joskus vastenmielisen valheellinen, joskus taas kaikista aidoin tunnetila. Joillekin nostalgia sopii, toisille ei. Kuiville selviää Kauko Röyhkä, joka kappaleessaan 50-luvun kerrostalot jakaa kuulijoilleen seuraavanlaisia tunnelmia:

50-luvun kerrostalot tekee jostain syystä hyvän olon,
niiden rappukäytävien viileys.

50-luvun kerrostalot,
kivilaattojen pienet kolot ja ovien puiset paneelit.

Noin se biisi ainakin verkkolähteen mukaan menee. Lyriikoita metsästäessäni osuin Kokoonpanolinja-blogin postaukseen, jossa linkattiin Jonathan Richman -nimiseen artistiin, joka Kaukon kanssa on jakanut samankaltaisia tunnelmia viiskytluvun taloista. Loistava löytö, tuo Jonathan.

50-luvun kerrostalot kyllä ansaitsevat ylistyslaulunsa, alla kuva yhdestä Suomen hienoimmista asuinalueista, Oulun Toivoniemestä:

Toivoniemi
Ehkä Kauko laulaa juuri näistä taloista? /ts