Työpöydällä on selailtu viime aikoina Sakari Pälsin (Pälsi SKSn Kansallisbiografiassa) esseistä koottua teosta Maailman ja mielen maisemia. Blogilastun voisi kirjoittaa helposti jokaisesta Pälsin esseestä, tässä nyt tyylinäytettä kirjoituksesta nimeltä Vähän suksista ja hiihtämisestä, joka on julkaistu alunperin vuonna 1922.

Pälsi aloittaa esseensä vertaamalla suomalaisia ja neuvostoliittolaisia sotilashiihtäjiä ja havaitsee tietysti itänaapurimme hiihtotaidon olemattomaksi. Kyky hiihtää ei ole mikään monimutkainen; pikemminkin se vaatii hienovaraista, vaistomaista ruumiinliikettä, jossa hiihtäjä ja hanki ovat tiiviissä yhteydessä keskenään:

Suomalaiset ovat niin kasvaneet kiinni suksiinsa, että heidän on vaikea huomata mitään erityistä konstia niiden käyttelemisessä. Emme pidä ihmeenä, että pienet nulikkaiset alkavat hiihtää säällisesti heti sen jälkeen kuin kykenevät kunnolla kävelemäänkin.

Nähdessämme vieraiden reistaavan suksilla vasta huomammee, mikä on perustava taito hiihtämisen taidossa. Se on tuo pieni potku, jolla suksi hetkeksi istutetaan hangen pintaan antamaan tukea eteenpäin vievälle luisulle.

Kuitenkaan Pälsi ei pidä hiihtotaitoa mitenkään synnynnäisenä ominaisuutena, "suomalainen ei synny hiihtäjäksi aivan yhtä selvästi kuin pystykorva syntyy lintuja haukkumaan", vaan muistuttaa, että hiihtotaitoa on maassamme tietoisesti hoivattu, erityisesti kansakoulujen hiihtokilpailujen kautta.

Pälsi kuvaa suksen kulttuurihistoriaa, sen aikaisemman leveän, hankeen soveltuvan muodon kaventumista nopeamman vauhdin saavuttamiseksi tiellä ja laduilla. Hän toteaa, että suksen kehittäjät ovat vieneet esinettä eteenpäin vaistomaisesti, ei älylliseen harkintaan pohjautuen. Lopputulosta Pälsi luonnehtii kuitenkin "tarkoitukseensa kelpaamattomaksi":

Tämä arvostelu on nimittäin annettava mainitun kehityksen lopullisista tuloksista. Vajaan viiden sentin levyinen kilpasuksi ei enää kelpaa hiihtämiseen. Sellainen suksi on sidottu valmiiseen rataan, mutta kelvollisen suksen tulisi voida valita tiensä vapaasti lumen peittämillä alueilla.

Suomalaisen suksen historia osoittaa, että ns. luonnollinen kehitys saattaa johtaa mahdottomiin lopputuloksiin. Luonnolliseen kehitykseen liiaksi uskottaessa nähtiin, kuinka suomalaiset hiihtäjät palasivat murtomaakilpailuista suksenkappaleet kainalossa.

Tässä Pälsi on erittäin ajankohtainen, olikos ne Lahden MM-kisat, joissa suomalaishiihtäjillä taas kulkuvälineet katkesivat. Pälsin moderni ratkaisu tähän on, että suksia tulisi kehittää tieteellisesti, mikä ei suinkaan ole yksinkertainen tehtävä:

Siltä vaaditaan vallan tavatonta monipuolisuutta, sen on oltava sekä kantava että luistava, niin myöskin mäkikelpoinen ja tiheiköstä suoriutuva. Myöskin sen tulee olla kevyt kaunis ja helppotekoinen, ollakseen taloudellinen ja kaupaksi kelpaava. Näiden monipuolisten ominaisuuksien yhteensovitteleminen voi käydä päinsä ainoastaan tieteellisellä työllä.

Ja onhan suksia kehitetty, mutta ei Pälsin kaipaamaan universaaliin suuntaan, vaan entistä selkeämmin valmiille laduille ja radoille tarkoitetuiksi. Pälsiltä jäivät luisteluhiihto, neonväriset tiukat hiihtopuvut ja Hemohessut näkemättä.

Ja, kirjoittajan taidokkuuden tuomaa perusteetonta nostalgiaako vai mitä, mutta yhtäkkiä alkaa tuntua kummallisen houkuttelevalta päästä hiihtelemään laduttomia hankia aidoilla puusuksilla. Toisaalta tutkimusmatkailija Pälsi saa tässä esseekokoelmassa lukijansa haikailemaan milloin mongolialaisen ratsukon kyytiin, milloin taas ylittämään höyrylaivalla Beringinsalmea. /ts

Mainokset