Ajan henki ja Henry Saaren uudet videot perjantai, Jou 30 2005 

Rautavaaran Korttipakasta on laadittu uusi versio [via Pinseri]. Häkellyttävä kiteytys, mitäpä tuohon lisäämään. Laulut.fi -saitti myy yhteislaulujen sanoituksia. Mukana on myös kansanlauluja sekä virsiä. Häkellyttävää bisnestä. Onneksi Kemppinen suivaantui ja alkoi julkaista blogissaan tekijänoikeudesta vapaiden laulujen sanoja. Tähän mennessä ilmestynyt tappelulauluja, poliittisia lauluja sekä juopottelulauluja.

Minua häkellyttää lisäksi tämän blogin joidenkin juttujen ja sivupalkin linkkien fontin muuttuminen kursiiviksi. Ennen teksti oli liian pientä, nyt se on lisäksi oikealle kallellaan. Kävijätilastot muuten kertovat, että aika moni tulee tänne Googlen kautta hakusanoilla "hyvännäköiset tissit". Jotta voisimme paremmin palvella tätä kävijäsegmenttiä, laitan katsottavaksenne – ihan ilmaiseksi – Henry Saaren uudet videot:

Video

Mutta mitenkäs tämä juttu tuntui toimivan paremmin sähköpostissa… Ääh. /ts

…paha Nuutti poies viepi torstai, Jou 29 2005 

Joulu – josta Historian siipien havinat valisti meitä tömäkällä kansainvälisellä linkkikoosteella – meni tänä vuonna nopeasti ohi. Instant-joululla on kaiketikin jonkunlaisia kansantaloudellisia vaikutuksia; työtätekevän kansanosan tuloksentekoa eivät liiat pyhät päässeet pahasti katkomaan.

Usein viitataan entisaikojen viikkokausiakin kestäneeseen jouluun, ja totta onkin, että jouluvalmistelujen piti olla valmiit Tuomaan päivään (21.12.) mennessä, ja että juhlakausi jatkui aina loppaiseen (6.1.) asti. Joulu sellaisena kuin me sen tunnemme on tosin suhteellisen nuorta perua. Vielä 1800-luvun alussa vain säätyläiset viettivät joulua onnittelukortteineen, lahjoineen ja koristeltuine kuusineen, mutta talonpojille varsinkin Itä-Suomessa joulu erosi arjesta lähinnä tavallista runsaamman syöpöttelyn ja juopottelun ansiosta.

Kansan ilonpito keskittyi joulun jälkeisiin päiviin, jolloin tapaninpukit, nuuttipukit ja muut kummajaiset lähtivät rymyämään kylälle ja tyhjentämään talojen juomavarastoja. Erityisesti tämä keskittyi loppiaisen jälkeiseen Nuutinpäivään (7.1., myöhemmin 13.1.), jolloin toisaalta aloitettiin arkiaskareet, toisaalta lopetettiin joulujuomat.

Kustaa Vilkuna kertoo vielä 1900-luvun alussa varsinkin Hämeen, Satakunnan ja Varsinais-Suomen seuduilla voimissaan olleista Knuutin kiertueista seuraavasti:

"Joukon ytimen muodosti 3-5 hassunkurisesti pukeutunutta nuorta miestä tai naista. Miehet saattoivat pukeutua naiseksi tai naiset mieheksi. Miehillä oli olkilyhteitä yllään, turkki nurin, liina maskina silmillä tai kasvot noettu mustiksi, joku joukosta oli morsiameksi hankittu jne. — Tarkoituksena oli saada joulukauden viimeinen olutkestitys, juoda tynnyrit tyhjiin koko kylästä. Joukko kasvoi sitä mukaa kun edettiin talosta toiseen. Saavuttaessa taloon kopistettiin ovelle ja kysyttiin: "Saako Nuutti tulla?" Sisään päästyä Nuutti alkoi haistella,onko tynnyrissä tai kellarissa olutta. Seurue huusi: "Olvitapit auki." Jos saatiin, kiitettiin kauniisti laululla, mihin talonväki puolestaan vastasi ns. Nuutin laululla — Ellei tarjoilua saatu, esitettiin karkeasanainen haukkumalaulu, jossa mm. saatettiin uhata, ettei ensi kesänä tulla tämän talon elotalkoisiin. — Olutta ja muita tarjouksia ei suinkaan aina nautittu paikalla, vaan ne koottiin pihalla odottavaan rekeen, jossa oli saavi olutta varten. Koko saalis kuljetettiin lopuksi kylän suurimpaan tupaan, jossa pidettiin joulukauden viimeiset leikit ja tanssit. Siellä olut ja muu ruoka tasan nautittiin"

Nuutinpäivän kiertueet ovat kuulemma vielä ainakin Satakunnassa voimissaan, joskin se on muuttunut lasten perinteeksi. Nuuttipukilla on luonnollisesti yhteys joulupukki-perinteeseen, tämän lisäksi tapa leikkaa mielenkiintoisella tavalla myös nykypäivän pääsiäistrulleihin sekä Suomessakin läpi lyöneeseen Halloween-juhlintaan. Jouluun – ilmeisestikin – kuuluvaa sikailuntarvetta täyttää nykyään pikkujoulujen juhlinta siinä kun se ennen luontevasti tapahtui joulun jälkeen sarvipäisten naamioiden takana.

Lähteet:
Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto. Otava, 1996. (1. painos 1950)
Sirpa Karjalainen: Juhlan aika. WSOY 1994.

Loppiaisesta ja nuuttiperinteestä on Warthog kerännyt hyvän viitesivun, lukekaa lisää sieltä. Muutenkin itselleni aikaisemmin tuntemattoman Warthogin Viikon kulttuurivinkit olivat mainioita. /ts

Lähieksotiikkaa maanantai, Jou 19 2005 

Perjantaina 16.12. järjestettiin kaupunkitapahtuma Helsinki Troll Itään!, jossa osallistujat vietiin tutustumaan elämään Itä-Helsingin vanhoilla ostareilla [tapahtuman saitti ja mobiilidokumentteja]. Paikalla olleen Hesarin toimittajan todistuksen mukaan tosin tapahtuma oli epäonnistunut; osallistujia ei juuri ollut eikä missään tapahtunut oikein mitään. Viimeksi mainitun tosin ei kai olisi pitänyt olla kenellekään mikään yllätys. Epäselväksi jäi, oliko tapahtuman tarkoitus pelkästään tuoda ihmiset katsomaan lähiöelämää vai jopa tuoda elämää lähiöön. Tervetuloa silti vaan jatkossakin tänne Itäpuolelle, ehkäpä ensi kerralla tapaatte alkuasukkaitakin.

Tapahtuman idea muistuttaa maanantai-iltana esitettyä Nousukausi-elokuvaa, jossa espoolaispariskunta ostaa itselleen elämysmatkan työttömien Jakomäkeen. Ja todeksihan se leikki tietysti pian muuttuu. Kliseet ovat kivoja, niin totta mutta niin valhetta.

Tyypillinen keskiluokan huvitushan on tehdä näitä kalliokierroksia ja muita tirkistelymatkoja lähiöräkälöiden todellisuuteen. Eikä siinä mitään, jos asenne on oikea. Ensinnäkin pitää ymmärtää ja olevansa turisti, eikä yrittääkään esittää kuuluvansa vakiokalustoon. Toiseksi pitää säilyttää kunnioitus paikalliskulttuuria kohtaan ja säästää ironinen naureskelu myöhempään.

Oikein esimerkillinen kosketus suomalaisiin keskiolutbaareihin ja niiden asiakaskuntaan on M.A. Nummisella, joka kirjassaan Baarien mies kertoo tarinan Nummisesta, joka puolen vuoden aikana kiertää 132 suomalaisessa baarissa, yhtenä niistä valkeakoskelainen Jyrään baari:

"Numminen tilaa mieliyhdistelmänsä: oluen, pienen kahvin ja munkin. Hän istuutui seinän viereen muiden asiakkaiden joukkoon. Kaikilla muilla paitsi biljardinpelaajilla oli talvivaatteet päällään, pipot silmille vedettyinä, karvalakit korvilla. Yhdessä seurueessa oli pari naistakin. Jotkut asiakkaista olivat työttömiä, toiset taas talvilomalaisia. Muutamat olivat pistäytymässä baarissa pidennetyllä kahvitunnillaan." (M.A. Numminen: Baarien mies, s.12. MAN Productions 1994. 2. painos] /ts

Toiletologiaa lauantai, Jou 17 2005 

Naisten ravintolavessakulttuuri on äkkiseltään ajateltuna selvästi rikkaampaa kuin miehillä. Näin ainakin päättelin silmäiltyäni Jargonia-sarjassa julkaistua Heli Niskasen artikkelia Holtittomia ja humalaisia naisia? Oikea ja väärä naiseus baarien naistenvessoissa, joka perustuu tutkimuksille jyväskyläläisissä baareissa:

Naistenvessat ovat täynnä keskustelua,
juttelua, huudahduksia, uteluja, suunnittelua, nauramista, itsekritiikkiä,
katseita ja tarkkailua – ne ovat selvästi julkisia tiloja, mutta silti naisille
yksityisiä.

Miehillä kyseisenen touhu ei selvästikään ole samalla tavalla sosiaalista. Toisaalta miehillä pisuaarilla käymiseen liittyy fyysinen itsen paljastaminen muille, joka tuo wc-käyntiin omat merkityksensä. Ja mitä halusi kertoa se tunnettu muusikko, joka ruuhkaisessa Lostarin vessassa kusi rehvakkaasti lavuaariin?

Tuohon kysymykseen ei taida löytyä vastausta Toiletology 101 -sivustolta, aika moneen muuhun asiaan kylläkin, esim. vesivessan historiaan. Vessainteriöörien ihailijoiden kannattaa tsekata saksalaisen Design-Booksin julkaisema Ingrid Wenz-Gahlerin teos

Flush!Modern Toilet Design. Maanläheisemmästä käymäläkulttuurista kiinnostuneille suosittelen käymäläseura Huussi ry:n kotisivuja, joilta seuraava lainaus:

Sisään mennään suurin tuskin
huoliansa häätämään,
muutakin taakse jättämään
ja ulos tullaan
punaposkin.

/ts

Hintalappu palveluille tai lappu luukulle? keskiviikko, Jou 14 2005 

Viime sunnuntain Hesarin sunnuntaidebatissa Mobilia-museon johtaja Kimmo Levä viritti keskustelua museoiden taloudesta otsikolla "Museoiden on pantava lahjoituksille hintalappu" [kirjoitus ja siihen liittyvät vastaukset]. Levä viittaa epärealistisiin odotuksiin musoiden kävijämäärien kasvamisen mahdollisuuksisista vaikuttaa rahavirtojen suunnan muuttumiseen. Lääkkeeksi hän ehdottaa, että museot muuttaisivat lahjoitusten vastaanottamisen maksulliseksi, koska se kuitenkin aina lisää museon kuluja. Ajatus on kiinnostava, ja ainakin paperilla toimiva. Mutta kieltämättä sotii sitä ajatusmaailmaa vastaan, jota museot vielä edustavat. Ja ehkei vaikuttavuudeltaan kuitenkaan riittävä.

Miten olisi kokoelmien pistäminen lihoiksi? Maassammehan on tunnetusti erittäin lukuisa joukko museoita, joissa on hirvittävä määrä tavaraa; huonekaluja, esineitä, maalauksia – markkinakielellä antiikkia. Tästä tavaramäärästä varmasti osa on keskenään päällekkäistä, eli museoidemme varastoissa on tavaraa, jota ei koskaan saada näytteille, jota ei ehtä ole kunnolla luetteloitu ja jolla ei välttämättä ole kulttuurihistoriallista arvoa. Mutta jota ihmiset enemmän kuin mielellään ostaisivat koteihinsa käyttöesineiksi.

Eihän tuollainen tietysti ole missään sivistysvaltiossa mahdollista, se on selvää kuin viinapullo. Entäs esineiden adoptointi, jossain kirjastossahan ovat asiakkaat voineet adoptoida kirjoja ja varmistaa niiden säilyminen kokoelmissa. Ajatus voisi toimia museoissakin, tietyllä summalla asiakas voisi adoptoida oman mieluisan nimikkoesineen ja varmistaa sen huolenpidon ja esittämisen näyttelyssä. Hmmm.

Kimmo Levän mielestä keskustelu museoiden osaamisen nykyistä ahkerammasta hyödyntämisestä on tarpeen ja että avaajia kaivataan sekä museoiden sisällä että niiden omistajien joukossa. Ja varmasti myös käyttäjien. Ei tarvitse olla kummoinen oraakkeli ennustaakseen, että museolalla koetaan seuraavan kymmenen vuoden aikana vielä suuria mullistuksia. Toivottavasti ainakin, ja mielummin kertarutinalla. Olennaista on nykyistä tiiviimpi vuorovaikutus ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Jyväskylän yliopiston museologian professori Janne Vilkuna lausui kerran eräässä tilaisuudessa jotain sellaista, että "historia ei ole se, mitä jätämme taaksemme, vaan se mitä menneisyydestä mukaan otamme nykyisyyteen ja tulevaisuuteen". Hienosti laitettu, ja asettaa kovan vastuun myös museoille. /ts

Suuri suomalainen kulttuuriportaali? lauantai, Jou 10 2005 

-Sehän varmaan löytyy osoitteesta Kulttuuri.fi. Eipäs löytynytkään. Verkko-osoite tosin on pantu talteen, todennäköisesti odottamaan rahakasta ostajaa (mitenkäs sen domainin omistajan pystyi tsekkaamaan, tietääkö joku?). Sen sijaan kulttuurialan tapahtumista ja uutisista saa tietoa alan organisaatioiden ylläpitämästä Kulttuuri.netistä, joka toimii jonkinlaisessa yhteistyössä Kulttuuri.tvn kanssa. Luovan työn tekijöitä ja tekijänoikeusjärjestöjä edustava portaali taas on osoitteessa Kulttuuriuutiset.net. Ja tietysti jokaisella alalla huseeraavalla virastolla, organisaatiolla ja yhdistyksellä on omat verkkosivunsa. Lisäksi Minne mennä -tyyppistä tietoa jakavat nuorekkaiden kaupunkilehtien verkkoversiot. Hieman toisenlaista lähestymistapaa edustaa Finnica-sivusto, joka ainakin tällä hetkellä on aika Keski-Suomi -vetoinen

Äkkiseltään tulee mieleen, että Suomeen tarvittaisiin kattava kulttuuriportaali ruotsalaisen Kulturnätin ja ranskalaisen Culture.fr:n tapaan. Seuraavaksi ajatukset tosin siirtyvät homman maksajaan, eikä johtopäätökset oikein rohkaise. Opetusministeriö? Tuottavuusohjelman aikaan, tuskin? Alan toimijat? Tuskin, tuskin. Mitenkään lupaavalta ei vaikuttanut Kulturnätin uutinen verkkopalvelun omistajuuden siirtymisestä Kulttuuriministeriön alaiselta Kulturrådetilta vastaperustetulle yhdistykselle Föreningen för Kulturnät Sverige. Kaiken kaikkian mahdollinen kulttuuriportaali kaipaisi ihan uudenlaista sisällöllistä ajattelua ja kehittyneempiä teknisiä ratkaisuja, verrattuna vaikkapa nyt esimerkiksi noihin – sinänsä toimiviin – Ruotsin ja Ranskan malleihin.

Verkkoarkeologia on paitsi hauskaa, myös opettavaista. Löysin jo lopetetun Kulttuurisampo -sivuston, joka on ollut ilmeisesti opetusministeriön ja Taiteen keskustoimikunnan ylläpitämä, mutta lopetettu ties mistä syystä. (Olisi muuten vastaaville hankkeille hyödyksi, että lopetettuakin hanketta analysoitaisiin ja kerrottaisiin lopettamisen perusteista!) Ja Wayback Machinen kautta pääsin 2000-luvun alkuun, aikaan jolloin meillä oli suomalainen kulttuuriportaali! Eikä tämä vielä mitään: tiukka googlettaminen paljastaa, että osana suomalaisen semanttisen webin ontologiat -projektia ollaan kehittämässä yhtenäistä kansallista kulttuurisisältöjen kokoelma – nimeltä KulttuuriSampo. Ympäri käydään ja niin edelleen, mutta tässä on haettu sitä peräänkuuluttamaani uutta lähestymistapaa kulttuuriin – tai tässä tapauksessa lähinnä aineelliseen kulttuuriperintöön. /ts


about:blank keskiviikko, Jou 7 2005 

Menin nettiin. Netissä ei kuitenkaan ollut mitään. Oletussivu oli täysin tyhjä. Vähän kuin Nyt-liitteen Pupuankka-sarjakuva, jossa joskus oli valkoinen ruutu, jonka yli meni viiva. Kuvatekstin mukaan "Talvi yllätti Pupuankan". Tarina kertoi myöhemmin, että oikeasti deadline oli yllättänyt  dokaamiseen intoutuneen taiteilijan. Tiedä häntä.

Joka tapauksessa netti oli tyhjä, untitled, suorastaan lumivalkoinen, puhdas niinkuin hanki helmikuisten aamujen. Ihastelin näkymää hetken, kunnes muistin että pitäähän siellä netissä olla sisältöä, senhän takia me humanistitkin olemme. Oiskohan blogeissa mitään, ajattelin ja matkustin Blogilistalle. Ja kas hienoa, lista ilmoitti, että oma blogini on päivittynyt – vihdoin jotain luettavaa! Mutta eihän siellä mitään uutta ollut. Harmin paikka, luulin että kyse oli automattikirjoituksesta, mutta se olikin Haamupäivitys.

Muissa blogeissa vain kirjoitettiin siitä, mitä joissain muissa blogeissa oli sanottu. Onko hullumpaa kuultu. Paitsi se että jotkut vielä lukevat niitä juttuja, ja jotkut, herra paratkoon, kommentoivat niitä. Peeping Thomas has a very nice view, across the street at the exhibitionist lauleskelin ja siirryin perinteisen journalismin pariin. Avasin sanomalehden, ja mitäs siellä oli: heti kakkossivulla referoitiin muita sanomalehtilehtiä ja toisaalla oli lukijoiden keskustelua ja kommentteja. On blogitauti tarttunut lehdistöönkin. Jestas mitä roskaa. Eikä yhtään kansatiedettä, ei rivin riviä mitään kansatieteellistä. Ei edes kansantieteellistä. Ei mitään bloggattavaa. Maamme-laulu, virityskuva, lumisade. Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois, vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois. Eikun hei, olihan siellä sentään jotain, Nukkumatti! Sandmann, lieber Sandmann … (via Retromania)

Vähän suksista ja hiihtämisestä torstai, Jou 1 2005 

Työpöydällä on selailtu viime aikoina Sakari Pälsin (Pälsi SKSn Kansallisbiografiassa) esseistä koottua teosta Maailman ja mielen maisemia. Blogilastun voisi kirjoittaa helposti jokaisesta Pälsin esseestä, tässä nyt tyylinäytettä kirjoituksesta nimeltä Vähän suksista ja hiihtämisestä, joka on julkaistu alunperin vuonna 1922.

Pälsi aloittaa esseensä vertaamalla suomalaisia ja neuvostoliittolaisia sotilashiihtäjiä ja havaitsee tietysti itänaapurimme hiihtotaidon olemattomaksi. Kyky hiihtää ei ole mikään monimutkainen; pikemminkin se vaatii hienovaraista, vaistomaista ruumiinliikettä, jossa hiihtäjä ja hanki ovat tiiviissä yhteydessä keskenään:

Suomalaiset ovat niin kasvaneet kiinni suksiinsa, että heidän on vaikea huomata mitään erityistä konstia niiden käyttelemisessä. Emme pidä ihmeenä, että pienet nulikkaiset alkavat hiihtää säällisesti heti sen jälkeen kuin kykenevät kunnolla kävelemäänkin.

Nähdessämme vieraiden reistaavan suksilla vasta huomammee, mikä on perustava taito hiihtämisen taidossa. Se on tuo pieni potku, jolla suksi hetkeksi istutetaan hangen pintaan antamaan tukea eteenpäin vievälle luisulle.

Kuitenkaan Pälsi ei pidä hiihtotaitoa mitenkään synnynnäisenä ominaisuutena, "suomalainen ei synny hiihtäjäksi aivan yhtä selvästi kuin pystykorva syntyy lintuja haukkumaan", vaan muistuttaa, että hiihtotaitoa on maassamme tietoisesti hoivattu, erityisesti kansakoulujen hiihtokilpailujen kautta.

Pälsi kuvaa suksen kulttuurihistoriaa, sen aikaisemman leveän, hankeen soveltuvan muodon kaventumista nopeamman vauhdin saavuttamiseksi tiellä ja laduilla. Hän toteaa, että suksen kehittäjät ovat vieneet esinettä eteenpäin vaistomaisesti, ei älylliseen harkintaan pohjautuen. Lopputulosta Pälsi luonnehtii kuitenkin "tarkoitukseensa kelpaamattomaksi":

Tämä arvostelu on nimittäin annettava mainitun kehityksen lopullisista tuloksista. Vajaan viiden sentin levyinen kilpasuksi ei enää kelpaa hiihtämiseen. Sellainen suksi on sidottu valmiiseen rataan, mutta kelvollisen suksen tulisi voida valita tiensä vapaasti lumen peittämillä alueilla.

Suomalaisen suksen historia osoittaa, että ns. luonnollinen kehitys saattaa johtaa mahdottomiin lopputuloksiin. Luonnolliseen kehitykseen liiaksi uskottaessa nähtiin, kuinka suomalaiset hiihtäjät palasivat murtomaakilpailuista suksenkappaleet kainalossa.

Tässä Pälsi on erittäin ajankohtainen, olikos ne Lahden MM-kisat, joissa suomalaishiihtäjillä taas kulkuvälineet katkesivat. Pälsin moderni ratkaisu tähän on, että suksia tulisi kehittää tieteellisesti, mikä ei suinkaan ole yksinkertainen tehtävä:

Siltä vaaditaan vallan tavatonta monipuolisuutta, sen on oltava sekä kantava että luistava, niin myöskin mäkikelpoinen ja tiheiköstä suoriutuva. Myöskin sen tulee olla kevyt kaunis ja helppotekoinen, ollakseen taloudellinen ja kaupaksi kelpaava. Näiden monipuolisten ominaisuuksien yhteensovitteleminen voi käydä päinsä ainoastaan tieteellisellä työllä.

Ja onhan suksia kehitetty, mutta ei Pälsin kaipaamaan universaaliin suuntaan, vaan entistä selkeämmin valmiille laduille ja radoille tarkoitetuiksi. Pälsiltä jäivät luisteluhiihto, neonväriset tiukat hiihtopuvut ja Hemohessut näkemättä.

Ja, kirjoittajan taidokkuuden tuomaa perusteetonta nostalgiaako vai mitä, mutta yhtäkkiä alkaa tuntua kummallisen houkuttelevalta päästä hiihtelemään laduttomia hankia aidoilla puusuksilla. Toisaalta tutkimusmatkailija Pälsi saa tässä esseekokoelmassa lukijansa haikailemaan milloin mongolialaisen ratsukon kyytiin, milloin taas ylittämään höyrylaivalla Beringinsalmea. /ts