Lähijunassa huolellisesti ryyppäneeltä pariskunnalta kuultu keskustelunpätkä:

-paljo muuten kello on?
-en mä tiedä, tai se on mulla oikeestaan vielä Kontulan ajassa.
-??
-me oltiin siis kaverin kanssa tossa joskus Kontulassa dokaamassa ja piirrettiin tussilla ranteeseen kellot näyttämään kymmentä vailla kolmea. Sovittiin sitten että lopetetaan dokaaminen kun kello tulee kolme.

Jotkut syrjäytyneet elävät alakulttuureissa, joissa aika tosiaan on pysähtynyt ja paikka menettänyt merkityksensä. Elämää rytmittävät baarin aukeaminen ja sulkeutuminen, korvausten tulo tilille ja kavereiden vaihtuminen. En minä tiedä ovatko he onnellisia vai onnettomia, mutta onhan se aika rankkaa, että yhteiskunnassamme on pysyvästi suuri joukko ihmisiä, jotka elävät ns. normaalin elämän ulkopuolella omaa toisenlaisilla säännöillä toimivaa arkea. Mikäli heitä ei kuulu perhe- tai ystäväpiiriin, heihin ei kiinnitä edes huomiota elleivät he jotenkin kosketa arkielämäämme.

Kuten julkisissa liikennevälineissä. En ehkä ole ainoa, joka on huomannut, että Helsingin Sanomien mainion Erikoinen tapaus -sarjan tapahtumat sijoittuvat usein juuri liikennevälineisiin. Ja usein "erikoisen tapauksen" laukaisee "laitapuolen kulkija" tai "rantojen mies", joka käyttäytyy odotusten vastaisesti tai sanoo jotain yllättävää.

Monia vuosia sitten tuli televisiosta dramatisoitu New Yorkin metroon sijoittuva elokuva, joka perustui muistaakseni jonkun new yorkilaisen lehden ja kaupungin liikennelaitoksen ihmisiltä keräämiin metroon sijoittuneisiin tarinoihin. Tästä ehkä Hesarissakin on saatu idea vastaavanlaisen sarjan kokoamiseen. Tätä sarjaa muuten Kari Haakana osuvasti vertasi blogiin, ainoana erotuksena että Erikoista tapausta julkaistaan paperilla [Journalisti: Blogi – uusi yhteys yleisöön?].

Ja palatakseni otsikon aiheeseen, Itä-helsinkiä koskevat ennakkoluulot voi käydä tänä viikonloppuna päivittämässä Kontufestareilla. /ts

Mainokset